PÄÄSIVULLE - KOLUMNEJA - LENTO 93

 

 

Jorma Anttila 25.8.2006

United 93: dokumenttia näyttelevä fiktioelokuva


United 93 ei julistanut millään suoralla tavalla olevansa dokumentaari. Sen sijaan elokuvan ilmaisutapa vihjasi kaikin tavoin sen olevan ikään kuin paras mahdollinen dokumentaatio tapahtuneesta. Oikea lentokenttähenkilökunta esitti roolejaan.

Tapahtumat alkavat sillä, kun tulevat kaapparimuslimit rukoilivat jossain NYC:n tienoilla olevassa hotellissa ilmeisesti onnistumista hankkeelleen tai elämistään ("ins'allah") jonkin kohtalon määräämän mukaisesti. Elokuva ei selitellyt mitään. Se ei taustoittanut mitään, koska kaikki tuo tausta on "jokaisen tietämää todellisuutta". Se oli ikään kuin vain paljas tapahtumaketjun kuvaus. Tuon taustan ”itsestäänselvyyden” pönkittäminen on tietysti 11.9.-tapahtumia kriittisesti tarkastelevia kiinnostava ongelma.

Elokuva oli hyvätasoinen sen propagandistisen tarkoitusperän mielessä. Toimiva propagandahan ei ole länsimaiselle ihmiselle tunnistettavissa propagandaksi. Ylenmääräinen pahiksien pahuuden osoittelua ei tietenkään tarvittu. Matkustamon nimettömiksi jääneet hahmot eivät olleet mitään alleviivattuja sankareita. Esitystapa oli hyvin dokumentaarinen. Kaikki esitettiin niin kuin se "parhaan käytettävissä olevan tiedon" mukaan olisi voinut taphtua. Kyse ei ollut missään tapauksessa perinteisestä Hollywood-kaavasta, jossa jokin nimetty yksilö nostetaan käänteitä tekeväksi superhahmoksi.

Lennon 93 ympärille on esitetty aiemmin hollywoodmaista folklorea. Elokuvassa Hollywood-klisheet oikeastaaan loistivat poissaolollaan. Kenelläkään ei ollut nimeä (ei Mark Binghamin, Jeremy Glickin, Tom Burnettiin eikä Todd Beamerin (väitetyn "Let's roll" rynnäkkökehotuksen ilmaisija) hahmoilla). Kun ryntäys kohti ohjaamoa alkoi ei lausuttu mitään "Let's Roll" -huutoa. Kaikki vain alkoi tapahtua hieman summittaisesti. Toki naiset itkivät sitä ennen kauhuissaan ja miehistä pystyvimmät pähkäilivät ratkaisua ulos inhasta tilanteesta. Kaikki tuo tapahtui ilman, että olisi noussut jokin nimetty ratkaisijasubjekti. Vähän kuin jostain Eisensteinin "Panssarilaiva Potemkinista" hehkutetaan, että sankari tai subjekti on kansa, niin jotain tällaista oli tässä, heh.

"Hyvätasoinen" propagandistisuus merkitsi osoittelevuuden puutetta, mikä voi merkitä monien kohdalla esitystavan dramaattista valjuutta; elokuva olisi voinut olla dramatisoidumpi, rytmitetympi ja menoltaan nopeampi. Nyt "rehellinen todentunne" "ilman elokuvallista paisutusta" vedonnee vakavamielisempiin ei pelkän ’äksönin’ kaipaajiin. Viitatut tapahtumat olivat jo elämää ihmeellisempiä, joten "alidramatisointi" riittää hyvin. Elokuvan ilmaisutapa viesti sitä, että "tässä on paras käsitys mitä kaikessa inhimillisessä vajavaisuudessa tapahtui". Elokuva esittäytyi ehdottomasti dokumentoivaa vaikutelmaa hyväksikäyttävänä irti "turhia paisuttavasta draamasta".

Esitystapa nojautui käsivarakameraesitykseen ja melko nopeasti vaihtuviin kuvakulman ja rajauksen vaihteluun. Useimmista kohdista oli läheltä ja kaukaa tai eri kuvauskulmista otettujen ottojen vaihtelua. Huojuva käsivarakuvaus vastakohtana hallittuihin tarkkoihin rajauksiin vahvisti tietysti "todentuntua". Filmi näytti ikään kuin sattumalta paikalta saatua aineistoa. Tietenkin kuva-aineiston eteneminen oli hallittua "kudelmaa" ja siten hyvin tehtyä. Tässä on varmaan kriitikot myötämieliseksi saava tekijä.

9/11-teeman virallisen tarinan pönkittämisen kannalta keskeisintä oli FAA:n ja NORAD:in toimien esittäminen. Itse 93-lentohan on sivuosassa virallisen selonteon perustavanlaatuisen valheellisuuden osoittamisessa. Itse esimerkiksi arvelen 93-lennon 'vastarintatarinan' olevan ilmeisen myönteisen toiminnallisen mallin antamista päivän muun lohduttomuuden keskellä. Lento 93 on kuitenkin tapaus, jossa kriittinen tarkastelija voi havaita valehdellun ilman, että tarvitsisi kääntää käsitystään koko iskusta. Se on sellaisissa mittasuhteissa, että se on vieläpä kuviteltavissa, toisin kuin "ajatuksena mahdottomassa" tornien räjähdepurussa. Lennon 93 valheet eivät luhista koko virallista selontekoa mutta ovat helppo tie yleiseen epäilyyn virallisessa selonteossa on totuudenvastaisuuksia.

Mielikuva ilmavalvonnasta

Elokuvan tehokkain käsitysten rakentamisen ja pönkityksen propaganda liittyi sen mielikuvan rakentamiseen, että Yhdysvaltojen ilmatila on jonkinlainen kaaos, jossa vilistää koneita sinne tänne eikä yhden poikkeaman päästyä tapahtumaan ole enää sekaisin menemättä mahdollista seurata muita poikkeamia. Kuvakulmia ja kohteita nopeasti vaihtava käsivarakamera FAA:n valvomossa vahvistaa kuvaa sattumanvaraisesta kaiken järkevän kontrollin ulottumattomissa olevista olosuhteista. Merkit kuvaruuduilla risteilevät sinne ja tänne. Omissa kuvioissaan olevat virkailijat tulkitsevat tapahtumia aivan sattumanvaraisesti. Koko lennonjohtotehtävä on mahdoton hallittavaksi kokonaisuudeksi, kun yksikin poikkeama on sattunut, kaikki leviää. "Delta se ja se" oli kaapattu. Lento 11 menikin NYC:n yli kohti Washingtonia. Tilannetta ei ikään kuin olisi ollut kenenkään mahdollista hallita. Jos jotain tiedollista niin juuri tuota ilmavalvonnan tehtävän "mahdottomuutta" elokuva viestii informaationaan. Sitten demonstroitiin, että punaisiin otsanauhoihin pukeutuneilla muslimikaappareilla on kyky ottaa kone haltuunsa ja vieläpä toiseksi, ohjaukseensa. Kun laitetaan Capitolin valokuva vain ohjaussauvaan, niin eiköhän se horisontista ilmaannu.

Elokuva esitti "Otisin lintujen" eli Massachusettesissa sijaitsevan kansalliskaartin ilmavoimien tukikohdan koneiden (F-15) ilmaan saattamisen olleen kiinni siitä, että FAA ei ehtinyt antaa noille hävittäjille ilmatilaa eli näiltä puuttui siviili-ilmailuhallinnon antama lähtölupa (!). Alkaviin sotaharjoituksiin viitattiin vain ohimennen. Konkreettisesti se taisi olla pohjoiseen Kanadaan koneet vetänyt harjoitus. Siitä ei esitetty luonnollisesti mitään, että valvonnan ruuduilla saattoi olla yhtä aikaa tuolloin meneillään olevien kaappausharjoitusten vuoksi 20 keinotekoisesti kaapatuksi merkittyä lentoa.

Tapahtumat aukesivat koko ajan kaoottisina. Koneita siellä ja ilmavalvojia kukin omissa todellisuuksissaan täällä.

Puhelut tapahtuvat alun normaalilennossa jokaisen istuimen kohdalla asennetuista matkustamopuhelimista (airfone), joita on koko koneen verran, siis ei vain business classissa. Tuo ei liene ole ollut todellisuutta 2001. Kun kaapparit laskivat dramaattisesti korkeutta ja lennettiin siis matalammalla (kilometri pari kolme) kännykätkin alkoivat olla käytössä jäähyväispuheluissa.

Hyökkäys ohjaamoon ei siis alkanut yhtä ratsuväelle ominaisesti kuin aiemmissa esityksissä, se vain tapahtui ja ilman kuulua sotahuutoa. Lento 93:stahän on esitetty paljon yhä dramatisoidumpia tosikertomuksia ja mm. yksi tv-elokuva. Se kuinka ohjaamon ovi onnistuttiin särkemään puhki tarjoilukäryillä vaivannee harvaa katsojaa, joka on tempautunut tapahtumien rivakoituvaan kulkuun. Kone pyörii ohjaamoperspektiivillä kohti maata ja elokuva loppuu ennen "tiedossa olevaa" iskeytymistä.

Lopussa on tekstiselostusta, kuinka tämä oli ainut kone, joka ei ollut osunut kohteeseensa (johtava kaappari oli laittanut Capitolia kuvaavan valokuvan ohjaussauvaansa, ilmeisesti jotta tietäisi mihin suunnistaa ja tähdätä). Teksti kertoo ilmavoimien koneen olleen 150 mailin tai kilometrin päässä koneesta. Viittaukset noihin tapahtumiin alleviivaavat elokuvan dokumentoivana esiintyvää luonnetta.

Elokuvan totuudellisuuden kritiikissä on oleellista se, että kerrottu tarina on hataralla pohjalla ja pelkästään väitetyissä puheluista. Nehän ovat ainoa tietolähde ohjaamonauhan lisäksi. Noiden toteutumisen mahdollisuutta on syytä epäillä ja pitää mahdottomana. Lento 93 oli ainoa josta väitettiin tulleen suuren määrän puheluita.

Elokuvassa ei selitetty millään tavalla, miten kaapparit suunnistivat lentokoneella. Kuinka ulkomaalaiset löytäisivät tiensä Pennsylvanian länsiosista esim. Washingtoniin ilman lennonjohdon tukea. Elokuva vältti tyylikeinona kaikkea selittämistä vaan pyrki ikään kuin vain näyttämään mitä tapahtuu. Se eteni tiukan kronologisesti eli mitään takautumia ei ollut. Eikä sellaisia repliikkejä, jotka joiden kautta selitettäisiin jotain laajempaa ollut.

Koneen saaminen ohjaajilta ei vaikuttanut mitenkään yksinkertaiselta. Lentoemännillä oli sovittu koputuskoodi oven avaamiseen. Tässä jäi vähän epäselväksi, kuinka ovi sattui olemaan auki kaappareiden tulla. Melkoista tappelua ohjauksen otto oli. Kone lähti syöksyynkin, mutta sitten pääkaappari sai sen haltuunsa ja laittoi Capitolin valokuvan
ohjaussauvaan. Mitään viittettä navigoinnista ei esitetty. Ohjaamossa oli toinen kaappari, joka ei tehnyt mitään erityistä. Mitä vähän puhuivat arabiaansa se oli lyhyitä toteamuksia tai jotain uskonnollista.
Pääkaappari osasi lukea englanninkielisiä monitorille tulevia
tiedotteita. Matkustamon kaapparit ärhentelivät matkustajille arabiaksi.

Elokuva ei tuo tietenkään esiin putoamispaikan valokuvia, joissa ainoassakaan ei ole merkkiä itse koneen hylystä. Puhumattakaan siitä, että koneen osia levisi kilometrien säteelle.

Lentoa koskeva tarina on ilmeinen fiktiivinen sepitys. United 93 on dokumentaarisuuden asussa esiintyvää fiktiota samastumismalliksi uhrautuvasta vastarinnasta, joka tuottaa tulosta: ”Capitol ja demokratia pelastuivat.”