pääsivulle   -   terrorismiartikkelit

Sota Libyaa vastaan

Kirjasta Valtiot ja terrorismi
Julkaistu netissä 1.2.2012

Tarkastelen seuraavassa eräitä terroritekoja, joista julkisuudessa on syytetty Libyaa. Meille Libyasta on välittynyt tiedotusvälineissä varsin yksipuolinen kuva terroristivaltiona. Libya ei ole mikään demokratian mallimaa, ja sillä on tosiaan ollut yhteyksiä moniin terroristeihin, mutta huonoa mainettaan se ei kaikilta osin ole ansainnut omalla toiminnallaan. Tapaus Libya kertoo jälleen kerran tiedustelupalvelujen keskeisestä roolista terrorismissa ja tapausten läpikotaisin poliittisesta luonteesta sekä tutkinnan häikäilemättömästä väärentämisestä. Tiedustelukytkentöjen vuoksi terrorismitapausten aukoton lopullinen selvittäminen on mahdotonta, mutta tapausten yksityiskohtien valottaminen tuo riittävällä varmuudella ilmi valtiollisten tiedustelupalveluitten roolin tapausten manipuloijina ja toteuttajina.

Yhdysvaltojen ja Libyan suhteista

Länsivaltojen ja Libyan yhteiselo alkoi toisen maailmansodan jälkeen myötäsukaisissa merkeissä. Britannia asetti tähän entiseen Italian siirtomaahan kuninkaaksi länsimielisen emiiri Idrisin, ja Yhdysvallat sai ilmavoimilleen tukikohdan. Vuonna 1959 maasta löydettiin öljyä, ja rutiköyhä maa alkoi vaurastua nopeasti. Varallisuus kuitenkin jakautui hyvin epätasaisesti ja johti vakavaan korruptio-ongelmaan. Maan hallitusmuoto oli käytännössä diktatuuri. 1960-luvulla arabinationalismi nosti päätään ja vanhan kuninkaan päivät alkoivat olla luetut.[1]

1.9.1969 ryhmä nuoria upseereita Muammar Gaddafin johdolla suoritti lähes verettömän vallankaappauksen. Yhdysvallat katsoi voivansa luopua lentotukikohdastaan, kunhan öljyn takia tärkeät kauppasuhteet säilytetään. Yhdysvallat jatkoi Libyan armeijan kouluttamista ja tarjosi muutakin tukea, sillä Gaddafi nähtiin erinomaisena esteenä Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvulle maassa. Gaddafi aluksi myös toimi Yhdysvaltojen intressien mukaisesti vastustaen Neuvostoliittoa monin eri tavoin mm. sitoutumattomien maitten järjestössä.

Pikkuhiljaa vaikeuksia alkoi kasaantua maiden suhteille. On mahdollista, että Gaddafin toteuttama öljyteollisuuden asteittainen kansallistaminen kirveli eniten. Häntä pidettiin ehkä myös liian itsenäisenä ja vaikeasti kontrolloitavana. Myös Gaddafin asenne Israelia kohtaan oli jyrkkä. Yhdysvallat alkoi suunnitella Gaddafin syrjäyttämistä. 70-luvulla päämäärän saavuttamiseksi junailtiin hankkeita yhdessä Libyan naapurimaiden Egyptin ja Sudanin kanssa. Ranska puolestaan kiisteli Libyan kanssa Tšadin maaperältä käsin. Yhdysvaltojen muuttuessa vihamieliseksi Libya lähestyi itäblokkia.

Yhdysvaltojen asenne oli kuitenkin pidättyväinen ja toisinaan jopa diplomaattinen. Vuonna 1978 presidentti Carter sai tietoonsa Gaddafin väitetyn aikeen murhata Yhdysvaltojen Egyptin suurlähettiläs tarkoituksenaan ilmeisesti häiritä Israelin ja Egyptin välisiä neuvotteluja. Carter hoiti tilanteen yksinkertaisesti kirjoittamalla kirjeen Gaddafille ja kertomalla, että suunnitelma on tiedossa ja että olisi parempi, jos sitä ei yritettäisi toteuttaa.

Suora vastakkainasettelu alkoi varsinaisesti vasta Ronald Reaganin presidenttikaudella. Heti virkaan astuttuaan Reagan ja hänen nimittämänsä CIA:n johtaja William Casey aloittivat kampanjan Gaddafia vastaan. CIA laati suunnitelman, jossa oli tarkoitus käyttää disinformaatiota, psykologisia ja puolisotilaallisia operaatioita sekä luoda maalle pakolaisoppositio.

Propagandasodassa Libyaa syytettiin ulkomailla operoivista murharyhmistä, jotka eliminoivat opposition edustajia. Syytös piti jossain määrin paikkansa. Yhdysvaltojen huolestuneisuus siitä oli kuitenkin sikäli tarkoitushakuista, että se samoihin aikoihin salli tai jopa edesauttoi samanlaista toimintaa myös omalla maaperällään lukuisien muitten hallitusten taholta, esimerkkeinä Marcosin Filippiinit ja shaahin Iran. Yhdysvallat kuitenkin pelasi kaksilla korteilla, sillä samaan aikaan CIA toimi Libyassa kouluttaen Gaddafin erikoisjoukkoja. Toiminnassa käytettiin mm. ”entistä” agenttia Edwin Wilsonia, joka myöhemmin juonittiin vankilaan[2].

Jotkin syytöksistä paljastuivat nopeasti disinformaatioksi. Vuoden 1981 lopulla Yhdysvallat syytti Libyaa presidentti Reaganin murhan suunnittelusta ja julkisti listan libyalaisista, jotka olivat sekaantuneet hankkeeseen. The Time Magazine tarkisti nimet ja totesi miehillä olevan kytkennän Gaddafin vastaiseen taistelujärjestöön. Yhdysvaltojen viranomaiset perääntyivät ja selittivät kyseessä olleen ”tietokonevirheen”.

Yhdysvallat jatkoi nokittelua Libyan kanssa käyttämällä Välimeren-laivastoaan provosoivasti. Sattui useita välikohtauksia, joissa libyalaisia hävittäjiä ammuttiin alas. Jokainen tapaus merkitsi kannatuksen lisäystä presidentti Reaganille. Suunnitelmat Gaddafin varalle vaativat kuitenkin selkeästi hyökkäyksellistä toimintaa. Tämä puolestaan oli ongelmallista, sillä Libya oli tärkeä öljyntoimittaja lukuisille Euroopan maille ja maassa työskenteli myös tuhansia eurooppalaisia. Gaddafin ankarampi kurittaminen vaati ensin maaperän valmistelua.

Yvonne Fletcherin ampuminen

Lontoossa tapahtui 17.4.1984 käänteentekevä tapahtumasarja. St. Jamesin aukiolla Libyan lähetystön edustalla murhattiin naispuolinen poliisikonstaapeli Yvonne Fletcher. Pinnallisesti katsoen tapahtumat menivät seuraavasti: Lähetystön edustalle oli kokoontunut mielenosoitus Gaddafia vastaan. Mielenosoituksen aikana lähetystöstä ammuttiin konetuliaseella mielenosoittajien joukkoon ja paikalla ollut konstaapeli Yvonne Fletcher kuoli. Tiedustelulähteet vahvistivat siepanneensa edellisenä päivänä libyalaisen viestin, jossa valtuutettiin ampumaan mielenosoittajia. Tapaus herätti Britanniassa laajaa suuttumusta ja hallitus sanoi irti diplomaattiset suhteensa Libyan kanssa. [3]

Konstaapeli Fletcherin ampuminen tutkittiin virallisesti, mutta aineisto julistettiin salaiseksi. Tapaus oli kuitenkin herättänyt useiden tahojen mielenkiinnon. Konservatiivinen kansanedustaja Sir Teddy Taylor oli alkanut tutkia asiaa jouduttuaan hankauksiin hallituksen kanssa Libyan suhteisiin liittyvissä asioissa. Samoin salaperäinen Australiaan emigroitunut britti Joe Vialls, joka lähestyi asian tiimoilta Channel Four Televisionia. Viallsin toimittaman materiaalin perusteella Channel Four sai arvostetun dokumenttielokuviin erikoistuneen Fulcrum TV:n tekemään tutkimuksen aiheesta, joka valmistui 1996[4].

Fulcrum aloitti tutkimuksensa Fletcherin ruumiinavauspöytäkirjoista, jotka se sai nähtäväkseen vasta pitkällisen taistelun jälkeen. Patologi tohtori Ian West oli kirjoittanut pöytäkirjaan luodin tulleen Fletcherin selkään yläviistosta lähetystön viereisen rakennuksen yläkerroksista. Luodin tulokulma oli noin 60–70 astetta. Papereista paljastui myös, että tutkinnan myöhemmässä vaiheessa West oli muuttanut mieltään ja kertoikin, että luoti oli ammuttu Libyan lähetystöstä ja että tulokulma oli vain 15 astetta.

Useat asiantuntijat totesivat Westin uuden mielipiteen olevan täyttä roskaa. Paljastui myös, että ammutulla luodilla oli ollut alhainen kineettinen energia ja se oli kääntynyt poikittain osuessaan kohteeseen. Kyseessä on SAS:n tarkka-ampujien käyttämä tekniikka, jossa osa patruunan ruudista poistetaan, jolloin saadaan aikaan normaalia hiljaisempi laukaisuääni ja tappava laukaus, sillä tällä tekniikalla ammuttu luoti ”kompastuu” kohteessa aiheuttaen korjaamatonta tuhoa.

Tapauksesta oli olemassa BBC:n kuvaama nauhoitus ja amatöörin videonauha. Nauhojen analysointi paljasti, että Sterling-konetuliaseella oli ammuttu 11 laukauksen sarja ja sen päätteeksi kuultiin kaksi sekuntia myöhemmin kahdestoista vaimea laukaisuääni. Entinen tiedustelu-upseeri Tom Peile paljasti filmiryhmälle, että Libyan lähetystön viereisessä rakennuksessa oli sijainnut Britannian ja Yhdysvaltojen tiedustelupalvelujen suuri tarkkailuasema, jossa työskenteli jopa 40 agenttia. Myös lähetystön sisällä oli solutettuja vakoilijoita.

Täysin poikkeuksellisesti juuri tuona päivänä mainittu tarkkailuasema oli tyhjillään tai joku muu ryhmä käytti sitä. Avoimia kysymyksiä ovat myös väitettyjen siepattujen radioviestien aitous ja se, kuka ampui konetuliaseella lähetystöstä. Samoin mielenosoitus näyttää varta vasten järjestetyltä. Monet mielenosoittajat kuuluivat CIA:n rahoittamaan National Front for the Salvation of Libya -järjestöön.

Fulcrum TV:n esiin nostamat faktat saivat aikaan muutamia kitkeriä puheenvuoroja Britannian parlamentin alahuoneessa konservatiivien Sir Teddy Taylorin ja työväenpuolueen Tam Dalyellin taholta, mutta hallitus viittasi niille kintaalla.

La Belle -diskon pommi

Kaksi vuotta Yvonne Fletcherin ampumisvälikohtausta myöhemmin seurasi uusi provokaatio. 5.4.1986 Länsi-Berliinin La Belle -diskossa räjähti pommi, joka surmasi yhden amerikkalaisen sotilaan ja turkkilaisen naisen ja haavoitti 230 muuta.

Jo maaliskuussa amerikkalaiset olivat siepanneet Libyan lähetystöilleen eri puolille maailmaa lähettämiä radioviestejä, jotka kehottivat järjestämään terroritekoja. Israelin tiedustelupalvelun Mossadin raportit vahvistivat nämä tiedot. Ranskan ja Espanjan tiedustelupalvelut puolestaan varoittivat, että viestit eivät ole aitoja.

Mossad-veteraani Viktor Ostrovski on kertonut miten radioviestit todellisuudessa tuotettiin. Edellisessä helmikuussa 17. ja 18. päivän välisenä yönä Mossadin 12-miehinen erikoisosasto saapui kahdella pikaveneellä Libyan rannikolle Tripolin edustalle. Pikaveneistä laskettiin vesille neljä kääpiösukellusvenettä, joitten avulla erikoisosasto jatkoi rantaan. Yön aikana ryhmän onnistui kuljettaa ”troijalainen” radiolähetin Tripoliin erääseen asuinrakennukseen Al Jamhyriah -kadulle alle kolmen korttelin päähän Gaddafin päämajasta. Radiolähetin aktivoitiin, ja se alkoi lähettää etukäteen laaditun suunnitelman mukaisesti viestejä, jotka tarjosivat todistusaineiston Libyaa vastaan.[5]

Huhtikuun 14. Britanniasta ja Välimeren lentotukialuksilta lähteneet 160 amerikkalaista lentokonetta pudottivat yli 60 tonnia pommeja eri kohteisiin Libyassa. Yhtenä iskun tarkoituksena oli murhata Libyan johtaja Muammar Gaddafi, mutta siinä epäonnistuttiin. Presidentti Reagan julisti kaksi tuntia iskun jälkeen Yhdysvalloilla olevan kiistämätöntä todistusaineistoa Libyan syyllisyydestä La Bellen pommi-iskuun. Sir Teddy Taylor totesi väitteen olevan täyttä roskaa. Aiheeseen palattiin 25.8.1998 Saksassa meneillään olevan oikeudenkäynnin myötä. ZDF television lähetti mainittuna päivänä ohjelmassaan Frontal raportin ”La-Belle-Attentat”[6].

Frontal-raportti päätyi tutkimuksessaan seuraaviin johtopäätöksiin:
1) Pääsyytetty Jasser Chaibi on hyvin todennäköisesti syytön ja Saksan ja Yhdysvaltojen tiedustelupalvelut käyttävät häntä syntipukkina.
2) Ainakin yksi syytetyistä, Musbah Eter, on työskennellyt CIA:lle monia vuosia.

3) Eräitä epäillyistä ei ole saatu oikeuteen, koska läntiset tiedustelupalvelut suojelevat heitä.

4) Ainakin yksi viimeksi mainituista, Mohammed Amairi, on Israelin tiedustelupalvelun Mossadin agentti.

Libanonin viranomaiset vahvistivat Frontal-raportin tekijöille, että Saksan viranomaiset käyttivät petollisia keinoja saadakseen pääsyytetty Chaibin luovutettua Saksaan. Saksalaiset sanoivat miehen syyllisyydestä olevan ainoastaan viitteitä, mutta he olivat hyvin sinnikkäitä ja amerikkalaiset osallistuivat painostukseen. Kun Chaibi lopulta lennätettiin näyttävästi Saksaan, tuomari uhkasi vapauttaa miehen, ellei parempia todisteita pian esitetä.

Tässä vaiheessa Berliinin yleinen syyttäjä Detlef Mehlis[7], poliisitarkastaja Uwe Wilhelms ja Saksan tiedustelupalvelun Winterstein puuttuvat peliin ja järjestävät juttuun todistajaksi Musbah Eterin, joka pyöritti Maltalla CIA:n peitteenä toimivaa liikeyritystä. Eter oli jutussa epäilty, mutta hänen kanssaan tehtiin sopimus, jolla hän vapautuisi syytteistä, jos hän suostuu todistamaan Chaibia vastaan.

Chaibin asianajajan mukaan Eter oli pommi-iskussa keskeinen henkilö. Tapahtumien aikaan hän työskenteli Libyan Itä-Berliinin lähetystössä autonkuljettajana ja vieraili säännöllisesti Yhdysvaltojen suurlähetystössä. Syytettyjen lisäksi pommi-iskuun oli Frontalin mukaan sekaantunut myös toinen ammattilaisten ryhmä, jota johti eräs Mahmoud Abu Jaber. Tämä ryhmä on saanut olla rikostutkijoilta rauhassa. Itä-Saksan ja Neuvostoliiton tiedustelupalvelut tarkkailivat kuitenkin tätä Itä-Berliinissä majaillutta ryhmää, joka siirtyi Länsi-Berliiniin juuri ennen pommi-iskua.

Jaberin ryhmään kuului eräs Mohammed Amairi, joka KGB:n dokumenttien mukaan oli sekaantunut pommi-iskuun. Frontal jäljitti Amairin Norjan Bergeniin, jossa onnistui jopa haastattelemaan tätä. Amairi katkaisi haastattelun, kun häneltä kysyttiin, mille tiedustelupalvelulle hän tekee töitä. Amairin lakimies Odd Drevland vahvisti Amairin olevan Mossadin agentti. Tämän ansiosta Amairi sai Norjasta turvapaikan (ja ilmeisesti kansalaisuuden), vaikka hänet oli ensin luokiteltu turvallisuusriskiksi.

Frontal lopetti raporttinsa: ”Nämä haasteet, joita tiedustelupalvelukytkennät asettavat Berliinin oikeusistuimelle, ovat lähes ylipääsemättömiä. Mutta yksi asia on selvä, Yhdysvaltojen levittämää legendaa Libyan valtioterrorismista ei voi enää säilyttää.”

"Lockerbie"

21.12.1988 Lockerbien kylän yläpuolella Skotlannissa Pan Amin lennolla 103 räjähti pommi aiheuttaen Boeing 747 Jumbojetin tuhoutumisen ja 259 koneessa olleen matkustajan ja yhdentoista maassa olleen siviilin kuoleman. Lukemattomat journalistit ovat penkoneet tapausta. Käytän seuraavassa esityksessä apuna paljolti DIA-agentti Lester Colemanin yhdessä Donald Goddardin kanssa kirjoittamaa kirjaa Trail of the octopus: From Beirut to Lockerbie - inside the DIA sekä Allan Francovichin dokumenttielokuvaa The Maltese Double Cross. [8]

Lentokoneen osat olivat vain vaivoin ehtineet pudota Skotlannin maaseudulle, kun outoja asioita alkoi tapahtua. Pian suuri määrä virallisen tutkintaryhmän ulkopuolisia ihmisiä hääri paikalla etsimässä ruumiita ja matkatavaraa. Ulkopuoliset ihmiset liikkuivat helikoptereilla aseistettujen vartijoiden saattamina. Toimittaja David Ben-Aryeah kertoo jo kolmen tunnin sisällä onnettomuudesta 20–30 amerikkalaisen saapuneen Lockerbiehen, eivätkä he olleet turisteja. Heidän työnantajakseen on oletettu CIA. Seuraavana päivänä nähtiin FBI:n miehiä aiemmin saapuneiden lisäksi. Maastosta löytyi mm. matkalaukku, joka oli täynnä heroiinia. Amerikkalaiset veivät sen heti pois ja palauttivat sen myöhemmin tyhjänä.

Lähes välittömästi teosta alettiin epäillä Ahmed Jibrillin johtamaa ja Syyrian tukemaa palestiinalaisjärjestöä nimeltä PLFP-GC (Popular Front for the Liberation of Palestine – General Command). Pari kuukautta ennen terrori-iskua Länsi-Saksan poliisi oli tehnyt ratsian, jossa 16 järjestön jäsentä oli pidätetty ja terrori-iskuissa tarvittavaa välineistöä takavarikoitu, joukossa Toshiba kasettisoitin, jonka sisällä ajastin ja muoviräjähdettä. Löydetyn pommin uskotaan olleen identtinen sen kanssa, joka tuhosi Pan Amin lennon 103. Kuitenkin vain kaksi palestiinalaisista vangittiin syytettyinä amerikkalaisia sotilasjunia vastaan tehdyistä iskuista. Loput vapautettiin. Yksi vapautetuista oli jordanialainen räjähde-ekspertti Marwan Khreesat[9].

PLFP-GC ei ollut liikkeellä omasta aloitteestaan. Samana vuonna 3.7. amerikkalainen USS Vincennes oli Persianlahdella ampunut alas iranilaisen Airbus-matkustajakoneen, joka oli viemässä pyhiinvaeltajia Mekkaan. Kaikki kyydissä olleet 298 matkustajaa kuolivat. Yhdysvallat pahoitteli kuolonuhreja ja selitti kyseessä olleen vahingon. Varsinaista anteeksipyyntöä ei kuulunut, ja ilmatorjuntaupseeri Lustig ja laivan kapteeni Rogers palkittiin kunniamerkein.

Väitetään että on olemassa todisteita, jotka osoittavat, että Iran antoi PLFP-GC:n tehtäväksi tuhota amerikkalaisen matkustajakoneen kostoksi. Amerikkalaisten tiedustelulähteiden mukaan useita miljoonia dollareita oli myös maksettu Iranista PLFP-GC:n tilille Wieniin. Lockerbien attentaatin tutkimus osoittautui kuitenkin hankalaksi, ja pian poliittiset tekijät alkoivat dominoida tutkintaa.

Alkuperäinen teoria PLFP-GC:n syyllisyydestä osoittautui ongelmalliseksi, sillä sen mukaan pommin sisältänyt laukku onnistuttiin saamaan Pan Amin yhteyslennolle Frankfurtista Lontooseen käyttäen hyväksi DEA:n[10] operaatiota, jossa heroiinia toimitettiin säännönmukaisesti viikoittain Pan Amin lennoilla Yhdysvaltoihin. Tarkoitus oli huume-eriä jäljittämällä saada jakeluverkosto Yhdysvalloissa tuhottua.

Libanon oli sisällissodan kourissa, aseelliset ryhmät ja syyrialaiset joukot pitivät valtaa Israelin miehittäessä maan eteläosaa, huumetuotanto rehotti. Heroiinia kuljetettiin Yhdysvaltoihin ja sillä rahoitettiin sisällissotaa ja terrorismia. Valtaosa huumetuotannosta sijaitsi Syyrian miehittämässä Bekaan laaksossa Syyrian presidentin Hafiz al Assadin nuoremman veljen Rifaat al Assadin valvonnassa. Tilanne Libanonissa oli herkkä. Lukuisia länsimaalaisia panttivankeja oli aseellisten ryhmien vankeina, mm. amerikkalaisia. Panttivankitilanne oli kiusallinen presidentti Reaganille, joka oli itse syrjäyttänyt edeltäjänsä Jimmy Carterin juuri panttivankikriisin ansiosta. Panttivankien sijainti tiedettiin tarkasti, mutta toimenpiteisiin ei voitu ryhtyä vaarantamatta tiedonantajaverkostoa.

DEA ei voinut poliittisista syistä puuttua Libanonin huumetuotantoon, joten se antoi luvan salakuljetukselle ja jäljitti heroiinin jakelureittejä Yhdysvalloissa kontrolloitujen heroiinitoimitusten avulla. Merkittävin heroiinin kuljetusreitti oli Libanonista Kyproksen kautta Frankfurtiin, josta se Pan Amin lennoilla kuljetettiin Lontoon kautta Yhdysvaltoihin.

Huumekuljetukset olivat kaikkien asianosaisten maiden viranomaisten tiedossa ja niitä tapahtui vähintään 1–2 kertaa viikossa. Frankfurtin kentällä turkkilaiset matkatavarankäsittelijät rutiininomaisesti vaihtoivat matkalaukkuja ja huumelaukut kuljetettiin turvatarkastusten ohi ja vaihdettiin takaisin hihnalle. Frankfurtin lentokentän matkatavarakäsittelyssä oli näin ollen suuri turvallisuusaukko, ja sitä käytettiin 21.12.1988 vaihtamalla yhden heroiinilaukun tilalle pommin sisältänyt laukku. Yksi lennolla kuolleista oli DEA:n huumekuriirina toiminut Khaled Jafaar.

DEA:n Steven Green kiisti 1990 valaehtoisessa lausunnossaan Frankfurtin lentokentän kautta tapahtuneet viranomaisten valtuuttamat huumekuljetukset kongressin edustajainhuoneen komitean kuulemistilaisuudessa. Sattumoisin Steven Green oli yksi niistä onnekkaista, joilla oli lippu Pan Amin Lockerbiessa tuhoutuneelle lennolle mutta jotka jostain syystä eivät nousseet lentokoneeseen. Myös FBI:n Lockerbie-tutkimusta johtaneen Oliver Revellin poika vältti lennolle nousemisen, samoin Yhdysvaltojen Libanonin lähettiläs John McCarthy.

Huumekuljetuksille löytyy virallinen vahvistus virginialaisen oikeusistuimen pöytäkirjoista, joiden mukaan huumesalakuljetus oli tuolloin niin laajaa, että DEA:lla oli päätoiminen agentti Tom Slovenkay yhdysupseerina Frankfurtin lentokentällä. Salakuljetus oli tuolloin jatkunut jo vuosia. CIA-veteraani Oswald Le Winter kertoo dokumenttifilmillä The Maltese Double Cross, miten vuonna 1984 everstiluutnantti Oliver North oli ehdottanut hänelle tiettyjen huumetoimitusten järjestämistä, joissa olisi saatu näyttämään siltä, että Libyasta salakuljetetaan huumausaineita Yhdysvaltoihin. Le Winteriä ohjeistettiin käyttämään Frankfurtin lentokenttää, sillä ”kaikki kontaktit olivat siellä”. Operaatiossa, johon Le Winter osallistui, salakuljetettiin hänen mukaansa katukauppa-arvoltaan 350 miljoonan dollarin arvosta huumausaineita.

Viranomaisten valtuuttama heroiinin salakuljetus oli seikka, jota ei voitu virallisesti myöntää. Niinpä tapaus yritettiin vierittää Pan Amin heikkojen turvajärjestelyjen syyksi. Pan Am palkkasi entisen israelilaisen tiedustelu-upseerin, Interfor-nimisen yhtiön yksityisetsivän Juval Avivin, tekemään oman tutkimuksensa tapauksesta. Avivin Interfor-raportti kuitenkin vuoti julkisuuteen, ja se joutui median hyökkäyksen kohteeksi. Pan Amin vakuutusyhtiön asianajaja James Shaughnessy teki omaa tutkimustaan ja järjesti mm. kaksi erillistä valheenpaljastuskoetta Frankfurtin kentän tuona päivänä vuorossa olleille kolmelle matkatavarankäsittelijälle. Miehet eivät läpäisseet kokeita tai tuloksissa oli epäselvyyksiä. Pan Am myös järjesti miehet Lontooseen, mutta Britannian poliisi ei ollut kiinnostunut kuulustelemaan heitä.

Shaughnessy nosti jopa jutun Yhdysvaltojen hallitusta vastaan, mutta sillä ei ollut menestymisen mahdollisuutta, koska tuomari asetti ankaria rajoituksia siihen, millaisia asioita jutussa voidaan esittää todisteina. Lähes kaikki oikeuskelpoinen todistusaineisto oli lisäksi hallituksen viranomaisten takana, jotka joko kiistivät aineiston olemassaolon tai kieltäytyivät luovuttamasta asiakirjoja vedoten kansalliseen turvallisuuteen.

Tapahtumien taustalla oli huumesalakuljetuksiakin isompia salaisuuksia, jotka liittyivät everstiluutnantti Oliver Northin johtamaan laittomaan aseiden toimittamiseen Iranille. Hänen yksi yhteistyökumppaneistaan oli syyrialainen ase- ja huumekauppias Monzer al Kassar. Al Kassarin heroiinikuljetukset Bekaan laaksosta Kyproksen, Frankfurtin ja Lontoon kautta Yhdysvaltoihin nauttivat DEA:n ja CIA:n suojelua. Vastavuoroisesti al Kassar auttoi vapauttamaan panttivankeja Libanonissa ja toimitti aseita Iranille. Kun entiseltä turvallisuuspoliittiselta neuvonantajalta John Poindexteriltä kysyttiin al Kassarista, tämä vastasi, että ”kun on kyse aseiden ostamisesta, täytyy usein olla tekemisissä ihmisten kanssa, joiden kanssa ei haluaisi mennä lounaalle”.[11]

Everstiluutnantti Northin ja kumppanien toiminta aiheutti vakavia sisäisiä ristiriitoja CIA:ssa ja Pentagonissa. Kenraalit eivät pitäneet nuoren everstiluutnantin edesottamuksista. DIA:n (Defence Intelligence Agency[12]) entinen agentti Lester Coleman kertoo kirjassaan, että Iran-contra-skandaaliin johtanut libanonilaisen lehden Ash-Shiraan artikkeli 3.10.1986 perustui hänen DIA:n käskystä välittämiinsä asiakirjoihin ja tietoihin. Skandaalista huolimatta salainen Iranin ja Irakin aseistaminen jatkui. Huumekuljetukset Frankfurtin lentokentän kautta jatkuivat myös jopa Lockerbien attentaatin jälkeen.

Coleman joutui vaikeuksiin annettuaan ajattelemattomasti TV-haastattelun ja joutui lopulta pakenemaan perheineen Ruotsiin, missä hän kirjoitti kirjansa. Hän on joutunut DEA:n ja DIA:n mustamaalauskampanjan ja uhkailujen kohteeksi. Colemanin hallussa oli hyvin arkaluontoisia tietoja. Freelancetoimittaja Danny Casolaro sai Colemanilta vihjeen, jota alkoi seurata. Yhdeksän päivää myöhemmin Casolaro löydettiin Länsi-Virginian Martinsburgista hotellin kylpyhuoneesta kuolleena molemmat käsivarret aukiviillettynä yhteensä 12 viillolla. Poliisin mukaan Casolaro oli tehnyt itsemurhan.

DIA:n tiedustelu Libanonissa joutui vaikeuksiin, kun heidän amerikkalaisia panttivankeja seuraavan tiedonantajaverkostonsa keskeinen yhdyshenkilö murhattiin. Tilanteen paikkaamiseksi Libanoniin lähetettiin majuri Charles McKeen johtama ryhmä, johon liittyi CIA:n Beirutin aseman apulaisjohtaja Matthew Gannon. McKeen sanotaan olleen pöyristynyt, kun hänelle alkoi selvitä, että henkilöt, joiden kanssa hänen oli määrä työskennellä, olivat huumekauppiaita.

McKeen ryhmä raportoi havainnoistaan CIA:lle mutta ei saanut mitään vastakaikua. McKee keräsi tiedustelutietoja panttivankien lisäksi myös huumebisneksestä, johon paikallisten lisäksi näyttivät sekaantuneen myös CIA ja DEA. Joulukuussa McKee päätti viheltää pelin poikki ja vetäytyä ryhmineen Yhdysvaltoihin, jossa kerätty aineisto oli määrä luovuttaa eteenpäin. Hän teki matkajärjestelynsä ensin joulukuun 22:nnelle, mutta muutti matkustuksen viime hetkellä päivää aikaisemmaksi. Kummallakin kerralla amerikkalainen agentti peitenimeltään David Lovejoy raportoi matkajärjestelyt edelleen Iranin lähetystöön. DEA:n toimistonjohtaja Kyproksella, Mike Hurley, välitti tiedot McKeen matkajärjestelyistä CIA:n operaatiojohdolle Washingtonissa, MI6:lle ja SPAG:lle (CIA:n Special Action Group, Länsi-Saksa), jolla oli kokonaisvastuu Libanonissa meneillään olevasta huume- ja tiedusteluoperaatiosta.

Monet asiantuntijat ovat luonnehtineet McKeen ryhmän läsnäoloa lennolla ratkaisevaksi johtolangaksi. Viktor Marchetti, entinen CIA:n apulaisjohtajan avustaja, kertoi The Time Magazinen toimittaja Roy Rowanille, että ”se on kuin langanpätkä, joka sojottaa villapaidasta. Vedä siitä ja koko villapaita purkautuu”.

Abu Nidal antoi Libyassa terrori-iskusta varoituksen journalisti David Yallopille. Hän kertoi olleensa syyrialaisten painostuksen kohteena, jotta hän aloittaisi uudelleen terrorismitaktiikan käytön kohteenaan amerikkalaiset. Yallop laati 8-sivuisen raportin, jonka hän antoi sekä eräälle CIA-agentille että Britannian tiedustelulle ja kehotti jakamaan sen CIA:n kanssa. Yhdysvaltojen Helsingin suurlähetystö sai puhelimitse 8.12. varoituksen, jonka mukaan Pan Amin Frankfurtista New Yorkiin matkalla oleva kone joutuisi pian terrori-iskun kohteeksi. Muitakin tarkkoja varoituksia saatiin, joissa iskun tarkka päivämäärä ilmeni. Kaikkiaan varoituksia lasketaan olleen ainakin kahdeksan.

Virallisesti varoituksien merkitystä vähätellään. Kuitenkin monia tärkeitä henkilöitä estettiin nousemasta Pan Amin lennolle 103 tuona päivänä. CIA-veteraani Oswald Le Winter kertoo dokumenttifilmillä, miten korkean tason ryhmä Etelä-Afrikan tasavallasta, jossa olivat mm. ulkoministeri Pik Botha, puolustusministeri kenraali Mallen ja turvallisuuspalvelun johtaja van Tonder peruivat lippunsa vain tuntia ennen koneen lähtöä, sillä eurooppalainen turvallisuuspalvelu oli antanut heille varoituksen. Botha oli luonnehtinut varoitusta sanoen sen olleen luonteeltaan sellainen, ettei sitä voinut jättää huomioimatta. Hän on myöhemmin kiistänyt etukäteistiedon.

Joululomien alla Yhdysvaltoihin lähteneessä koneessa olikin ainoastaan 259 ihmistä (mukaan lukien miehistö), vaikka Jumbojet 747-121 voi kuljettaa noin kaksi kertaa enemmän matkustajia[13]. Joittenkin ihmisten henki katsottiin pelastamisen arvoiseksi, kun taas joitain ”vähäarvoisia” tarvittiin koneessa uhreina. Koko lentoa ei voitu perua, sillä koneessa oli matkustajina henkilöitä, joiden oli ilmeisesti määrä kuolla.

Rikostutkinta eteni hitaasti aiheeseen liittyvien arkaluontoisten seikkojen johdosta. Poliittinen tilanne muuttui ratkaisevasti elokuussa 1990, kun Saddam Hussein miehitti Kuwaitin. Poliittisen tilanteen muutos heijastui nopeasti myös Lockerbien attentaatin tutkintaan. Yhdysvaltojen presidentti George H. W. Bush alkoi koota liittoumaa Irakia vastaan, ja siinä tilanteessa Syyrin tukemien terroristien syyllistäminen kävi mahdottomaksi. Lokakuussa 1990 tutkinnassa alettiin painottaa uutta linjaa, joka korosti Libyan syyllisyyttä ilman palestiinalaisterroristien osallisuutta.

Syyskuussa 1990, lähes kaksi vuotta attentaatin jälkeen, löytyi metsästä Lockerbien seudulta ratkaiseva todistuskappale, ihmisen kynnen kokoinen piirilevyn palanen yhdessä vaatekappaleen kanssa. Poliisi otti yhteyttä vapaaehtoisena etsintöihin osallistuneeseen Bobby Ingramiin ja pyysi tätä allekirjoittamaan paperin, jossa hän vakuuttaa löytäneensä tietyt tärkeät todistuskappaleet. Poliisi tuli hänen kotiinsa ja näytti kasseissa olevia tavaroita, joista yksi oli kappale vaatteita, yksi kappale ruskeata matkalaukkua ja yksi, jota hän ei tunnistanut. Poliisi otti sitten Ingramilta allekirjoituksen.

Virallinen Libyan syyllistävä teoria menee seuraavasti. Libyan tiedustelun agentit ujuttivat yksinäisen pommilaukun Maltalla Air Maltan lennolle KM 180, joka lensi Frankfurtiin. Siellä pommilaukku siirrettiin Pan Amin yhteyslennolle 103A Frankfurtista Lontoon Heathrowiin ja siellä edelleen Pan Amin lennolle 103 New Yorkiin. Pommi säädettiin oletetusti räjähtämään meren yllä todisteiden hävittämiseksi, missä epäonnistuttiin. Tällainen operaatio sisältää erittäin suuria riskejä. Matkatavara joutuu kulkemaan kolmen lentokentän turvajärjestelmien läpi, jolloin kiinni jäämisen riski on suuri. Talvella lentojen myöhästyminen on tavallista, jolloin on vaikeata ennakolta kontrolloida, mille nimenomaisella lennolle matkalaukku päätyy ja missä se lopulta räjähtää.

Pommin sisältäneessä Samsonite-laukussa väitettiin olevan Maltalta peräisin olevia lastenvaatteita. Virallisen teorian mukaan pommi-iskusta tuomittu al-Megrahi oli ostanut maltalaisesta liikkeestä ”Mary’s House” lasten vaatteita ja laittanut ne yhdessä pommin kanssa matkalaukkuun, joka ujutettiin yhteyslennolle KM 180 Frankfurtiin. Liikkeen omistaja Tony Gauci antoi poliisille vuosien mittaan lukuisia erilaisia ja keskenään ristiriitaisia lausuntoja vaatteiden ostajasta, ja lopulta päädyttiin siihen, että ostaja oli mahdollisesti muistuttanut al-Megrahia. Helmikuussa 2012 esitetty BBC:n dokumenttifilmi The Lost Evidence repi kappaleiksi Tony Gaucin todistuksen ja paljasti myös, että Skotlannin rikostapausten uudelleenarviontikomissio oli salaiseksi julistetussa raportissaan päätynyt pitämään Gaucin todistusta vääränä. Filmi esitti myös viitteitä siitä, että Yhdysvallat olisi maksanut Gaucille rahallisen palkkion todistuksestaan. Palkkion määrää ei tiedetä, mutta se n voinut olla jopa neljä miljoonaa dollaria.

Tony Gauci oli kuitenkin tunnistanut mahdolliseksi vaatteiden ostajaksi myös Abu Talb -nimisen miehen, joka todellisuudessa olikin ostanut lokakuussa 1988 lastenvaatteita Maltalta. Abu Talb kuului Ruotsissa majailevaan PLFP-GC:n soluun, jolla oli suora kytkentä lennolla 103 kuolleeseen huumekuriiri Khaled Jafaariin. Jafaar oli käynyt Ruotsissa 19.12.1988, ja hän oli kertonut perheelleen saaneensa maltalaisia vaatteita Abu Talbilta. Ruotsin poliisi tutki aktiivisesti palestiinalaisterroristeja mutta törmäsi tiedustelupalvelujen yhteistyöhaluttomuuteen. Vaikka useiden miesten kytkentä Lockerbien tapaukseen näytti selvältä, heidät ainoastaan karkotettiin Syyriaan. Joitain palestiinalaisia tuomittiin vankeuteen muitten terrorismisyytösten nojalla.

Palasen piirilevyä amerikkalaiset jäljittivät sveitsiläisen firman Mebon valmistamaksi. Piirilevyn palasen sanotaan olleen samanlainen, mitä Libyalle oli toimitettu.Yhtiön johtaja Edwin Bollier kertoi dokumenttifilmillä, että hän vietti Skotlannissa viikon tarkoituksenaan tunnistaa piirilevyn kappale, mutta hänelle ei suostuttu näyttämään itse osaa vaan ainoastaan valokuvia siitä. Filmi kertoo itse Bollierista mielenkiintoisia seikkoja. Hän näyttää olleen Itä-Saksan agentti koodinimellä Rubin ja toimittaneen elektroniikkaa Stasille ja suoraan monille terroristijärjestöille. Stasi puolestaan piti Bollieria CIA:n miehenä, sillä tällä oli ilmiömäinen kyky päästä käsiksi amerikkalaiseen huipputeknologiaan, vaikka hänen kytkentänsä Stasiin oli ilmeinen.

British Airwaysin entinen turvallisuuspäällikkö Denis Phipps osallistui tutkimuksiin. Hän pohti terrori-iskun väitettyä tekotapaa seuraavasti: ”Onko todennäköistä, että terroristiryhmä joka on kykenevä valmistamaan erittäin hienostuneen pommilaitteen Saksassa, lähettäisivätkö he sen jonnekin muualle (Maltalle), jotta se aloittaisi matkansa takaisin Saksaan.” Jos terroristit olisivat todella toimineet näin, he olisivat olleet Phippsin mielestä idiootteja.

Air Malta kykeni tarjoamaan kaikki tiedot yhteyslennon KM 180 lastaamisesta, mutta Frankfurtin päässä tietoja puuttui. Mitään todisteita ei ole siitä, että pommi olisi todella tullut Maltalta. Sen sijaan on olemassa viitteitä, että Frankfurtin lentokentän turkkilaisperäiset matkatavarakäsittelijät tekivät kohtalokkaan matkalaukkujen vaihdon, jossa Kyprokselta saapunut heroiiniä sisältänyt laukku korvattiin pommilaukulla. Vuonna 1993 Air Malta haastoi Grenada Televisionin oikeuteen, kun yhtiö oli draamadokumentissa väittänyt, että pommin sisältänyt yksinäinen laukku oli tullut Air Maltan lennolla. Air Malta voitti jutun. Air Maltan tiedostot osoittivat selvästi, ettei sen lennolla ollut yksinäistä laukkua.

16.2.1990 ryhmä Lockerbien uhrien omaisia Britanniassa meni tapaamiseen Yhdysvaltojen suurlähetystöön, jossa he tapasivat presidentin lentoturvallisuus- ja terrorismikomitean jäseniä. Martin Cadman on kertonut, että tapaamisen lopuksi hän keskusteli kahden komitean jäsenen kanssa. Toinen heistä kertoi Cadmanille: ”Teidän hallituksenne ja meidän hallituksemme tietävät täsmälleen, mitä tapahtui Lockerbiessa, mutta ne eivät koskaan tule kertomaan sitä teille.”

Syytteet kahta libyalaista, Abdelbaset Ali Mohmed al Megrahia ja al Amin Khalifa Fhimahia, vastaan nostettiin. Libya kieltäytyi pitkään luovuttamasta syytettyjä, mutta taipui lopulta painostuksen edessä. Poliittinen näytösoikeudenkäynti antoi tuomionsa lopulta 31.1.2001 Haagissa. Ensin mainittu todettiin syylliseksi ja jälkimmäinen vapautettiin. Todistusaineisto oli äärimmäisen heikko. Edelleenkään ei oltu kyetty selittämään, miten väitetty yksinäinen matkalaukku olisi laitettu Air Maltan lennolle KM 180, mitään todisteita siitä ei yksinkertaisesti ole olemassa.[14]

Syyttäjän avaintodistaja oli maltalaisen vaatekauppiaan Tony Gaucin lisäksi kyseenalaisen maineen omaava libyalainen tiedustelu-upseeri Abdu Maged Jiacha, joka oli loikannut Yhdysvaltoihin. Jiachan raportoidaan saaneen 4 miljoonaa dollaria ja todistajiensuojeluohjelmassa uuden henkilöllisyyden ja asuttamisen Kaliforniaan.

Oikeudenkäynti ei vakuuttanut myöskään oikeusoppineita. Oikeustieteen professori Michael Scharf totesi: ”Näyttää tosiaan siltä, että he ottivat takanojaa löytääkseen tavan tuomita syylliseksi, ja täytyy, olettaa että tapauksen poliittinen konteksti vaikutti heihin.”[15]

”Olin sitä mieltä, että tämä oli erittäin heikko, erittäin heikko aihetodisteisiin nojaava tapaus. Olen täysin yllättynyt, täysin yllättynyt. Olin erittäin vastahakoinen uskomaan, että kukaan skottilainen tuomari tuomitsisi ketään, edes libyalaista, sellaisen todistusaineiston perusteella.” Robert Black, skotlantilainen oikeustieteen professori, joka oli Haagissa käydyn oikeudenkäynnin suunnittelija.[16]

”Allekirjoittaneen tiedossa ei ole yhtään kappaletta oikeustieteellistä todistetta, joka liittäisi kaksi syytettyä rikokseen. Tällaisessa yhteydessä syyllinen-tuomio ensimmäisen syytetyn suhteen tuntuu mielivaltaiselta, jopa irrationaaliselta… tämä saa allekirjoittaneen epäilemään että poliittiset konsideraatiot ovat käyneet puhtaasti juridisten ylitse tämän tapauksen kohdalla…Valitettavasti, oikeusistuimen toiminnan johdosta, karhunpalvelus on tehty kansainvälisen rikosoikeuden tärkeälle asialle.” Hans Koechler, YK:n pääsihteerin Kofi Annanin nimittämä kansainvälinen tarkkailija Lockerbien oikeudenkäynnissä.

Vaikka Libya on reaalipoliittisista syistä tunnustanut teon, Lockerbien tapaus ei ole loppuunkäsitelty. Kesällä 2005 The Mail on Sunday kertoi eläkkeellä olevasta skotlantilaisesta poliisiupseerista ja tämän allekirjoittamasta lausunnosta, jonka mukaan todistusaineisto oli tarkoituksellisesti tekaistu Libyan syyllisyyden todistamiseksi. Piirilevyn palanen oli CIA:n ”istuttama” todiste. Helmikuussa 2006 raportoitiin iskusta vankilaan tuomitun al-Megrahiin asianajajien suorittaneen testin, jonka perusteella todettiin, ettei piirilevy mitenkään voinut säilyä pommin räjähdyksessä.[17]

YK:n nimittämä Lockerbien oikeudenkäynnin tarkkailija itävaltalainen professori Hans Koechler on jatkanut tapauksen seuraamista. Hän on kommentoinut uusia tietoja mediassa ja vetoomusta, joka on tehty Skotlannin rikostapausten uudelleenarviointikomissiolle. Koechlerin mukaan kaikki tiedot vahvistavat hänen aikaisempaa näkemystään, jonka mukaan Lockerbie-oikeudenkäynti oli ”ilmiömäinen oikeuden väärinkäyttö”. Tri Koechler kohdisti huomion seuraaviin mediassa esillä olleisiin asioihin, jotka asettivat koko oikeusprosessin uskottavuuden kyseenalaiseksi:[18]

1) Oikeudenkäynnin avaintodistajan fysikaalisen todistusaineiston suhteen, Mr Allen Feradayn uskottavuus on kadonnut. On paljastunut, että kolmessa eri tapauksessa, joissa Mr. Feraday on todistanut, tuomitut ovat saaneet tuomionsa kumottua (BBC, 19.8.2005). Mr. Feraday kertoi Lockerbie oikeudenkäynnissä, että katastrofin jälkeen löytynyt piirilevyn palanen oli osa sytytinmekanismia, jota käytettiin lennolla 103. Ensimmäisessä tapauksessa, jossa Mr. Feradayn uskottavuus kyseenalaistettiin, Lord Chief Justice oli lausunut, ettei Mr Feradayn olisi pitänyt antaa esittää itseään elektroniikan asiantuntijana.

2) Eläkkeellä oleva skotlantilainen poliisiupseeri on allekirjoittanut lausunnon, jonka mukaan al-Megrahin syylliseksi osoittanut todiste oli tekaistu. Poliisijohtaja, jonka henkilöllisyyttä ei ole paljastettu, on todistanut, että ”CIA istutti pienen piirilevyn palasen, joka oli tärkeä libyalaisen tuomitsemiseksi” Pan Amin matkustajakoneen tuhoamisesta (Scotland on Sunday, 28.8.2005). Palanen oli oletettavasti osa ajastinmekanismia, joka laukaisi pommin. Sen löytymiseen liittyvät olosuhteet, metsäisellä alueella monia maileja Lockerbiesta kuukausia tapahtuneen jälkeen, ovat olleet mystisiä alusta alkaen.

3) FBI:n oikeusopillinen spesialisti Tom Thurman, jolle annettiin kunnia piirilevyn palasen merkityksen selvittämisestä, menetti myöhemmin uskottavuutensa asiantuntijana. Vuoden 1997 Yhdysvaltojen oikeusministeriön tarkastajan raportti oli saanut selville, että ”useissa muissa tapauksissa kuin Lockerbie, Thurman kirjoitti uudelleen laboratorioraportteja saaden ne paremmiksi syyttäjän kannalta. Raportti myös suositteli Thurmanin siirtämistä tehtäviin, joissa ei tarvita tieteellistä taustaa, sillä tällä ei ollut sellaista.” (American RadioWorks / Public Radio, maaliskuu 2000)

4) Viimeisin paljastus koskee Lockerbiesta löytyneitten todistuskappaleitten sekoittamista materiaaliin, jota käytettiin tutkinnan aikaisissa koeräjäytyksissä. Yhdessä tapauksessa vaate, joka oli vaurioitunut koeräjäytyksessä, esitettiin ikään kuin se olisi ollut alkuperäinen maastosta löytynyt vaate (joka oli täysin vahingoittumaton). Tämä vaate oli oletettavasti asetettu pommin sisältäneeseen matkalaukkuun. ”Tämä asettaa vakavia epäilyjä jutun päälle, sillä tietyt kappaleet, joiden olisi pitänyt tuhoutua, jos ne olivat pommilaukussa, ovatkin selviytyneet räjähdyksestä.” (The Observer, 9.10.2005)

Kaikki nämä tosiasiat, jotka ovat nyt uudelleenarviointikomission käsiteltävänä, vahvistavat ne vakavat epäilyt, joita YK:n nimittämä tarkkailija Tri Hans Koechler alun perin esitti… ja hän kiinnitti kansainvälisen yleisön huomiota mahdolliseen useamman kuin yhden maan tiedustelupalvelujen sekaantumiseen tapaukseen. Uutta tietoa on saatu hänen alkuperäisen johtopäätöksensä tueksi, ettei oikeudenkäynti ollut reilu ja että kunnollisen prosessin perusedellytyksistä ei oltu huolehdittu, mihin The Herald (12.10.2005) viittasi ”mauttomana poliittisena fiksauksena”.

Tri Koechler vaatii uutta riippumatonta julkista tutkimusta terrorismirikoksesta ja myös rikostutkinnasta ja syyttämisprosessista Skotlannin ja Yhdistyneen kuningaskunnan elimissä. Hänen mukaansa todisteiden väärentäminen ja niiden selektiivinen esittäminen oikeudelle, raporttien manipulointi, tiedustelupalvelujen puuttuminen oikeusprosessiin jne. ovat rikoksia missä tahansa maassa. Tri Koechlerin mukaan Skotlannin oikeuslaitos on vakavalla tavalla tahriintunut, ja hän on esittänyt epäilynään, että tapaukseen liittyvät suuret poliittisen intressit estävät mahdollisesti totuuden selvittämisen. Julkisuuteen vuotaneiden tietojen mukaan kulissien takana on meneillään neuvotteluja siitä, miten syntyneestä arkaluontoisesta tilanteesta selvitään. Yhtenä vaihtoehtona kaavaillaan al Megrahin siirtämistä kärsimään tuomiotaan johonkin sellaiseen maahan, josta hänen saamisensa uuteen oikeudenkäyntiin tulee osoittautumaan vaikeaksi. On jopa väläytetty mahdollisuutta, että mies vapautettaisiin vähin äänin ilman uusintaoikeudenkäyntiä[19].

18.7.2007 Mebo AG:n entinen insinööri Ulrich Lumbert antoi valaehtoisen lausunnon, jossa hän tunnusti valehdelleensa Lockerbie-oikeudenkäynnissä ja varastaneensa työnantajaltaan itse käsityönä valmistamansa piirilevyn 22.6.1989 (siis noin puoli vuotta pommiattentaatin jälkeen) ja toimittaneensa sen edelleen Lockerbien tapausta tutkineelle viranomaiselle. Hänen mukaansa oikeudessa todisteena esitetty palanen oli peräisin hänen toimittamastaan piirilevystä. Lumbert oli vaiennut nämä vuodet, koska hän pelkäsi henkensä edestä. Mebo AG menetti Lockerbien tapauksen johdosta tärkeimmät asiakkaansa ja joutui lopettamaan toimintansa. Sen omistaja Edwin Bollier on pyytänyt Skotlannin viranomaisia tutkimaan väitetyt väärinkäytökset oikeusprosessissa. Jo todistaessaan Lockerbie-oikeudenkäynnissä hän yritti kiinnittää huomiota todisteiden väärentämiseen, mutta tuomari keskeytti hänet heti ja kielsi puhumasta aiheesta. Tri Koechler on ilmaissut ihmetyksensä sen johdosta, miksei vankilassa istuvan libyalaisen al-Megrahin puolustustiimi ole suostunut tarttumaan tähän aiheeseen tapauksen ollessa Skotlannin oikeustapausten uudelleenarviointikomission käsiteltävänä.[20]

Lockerbien attentaatin jälkeen salainen sodankäynti Libyaa vastaan jatkui 90-luvulla, jolloin Britannia käytti mm. Osama bin Ladenia ja Lontoossa päämajaansa pitävää libyalaisista Afganistan-veteraaneista koostunutta ryhmää Jama al-Islamija al-Muqatila Gaddafin vastaiseen toimintaan. Toiminta huipentui Gaddafia vastaan tehtyyn murhayritykseen vuonna 1996. Libya lähetti lopulta 1998 Interpolille pidätysmääräyksen bin Ladenista, minkä voimaanastumista Britannia jarrutti. Murhayritys tapahtui, kun Osama bin Laden oleskeli Sudanissa ja oli nimellisesti Yhdysvaltain etsityin terroristi. Sudan tarjoutui kaksi eri kertaa luovuttamaan bin Ladenin Yhdysvaltoihin tai Saudi-Arabiaan, mutta Clintonin hallinto kieltäytyi tarjouksesta.[21]

Allan Francovich ja The Maltese Double Cross

Allan Francovichin dokumenttifilmi The Maltese Double Cross on kenties paras tutkivan journalismin esitys Lockerbien attentaatista. Filmi valmistui vuonna 1994, ja se oli määrä esittää Lontoon filmifestivaaleilla, mutta hieman ennen sen esittäminen peruttiin ilmeisesti oikeusjutun pelossa. Filmin tekijöitä ja esittäjiä on uhkailtu ja filmin levitys Yhdysvalloissa on onnistuttu estämään. Britannian Channel 4 esitti filmin lopulta 11.5.1998 ja YLE:n dokumenttiprojekti 9.12.1998. Elokuvan voi katsoa osoitteessa http://video.google.com/

Francovich oli aiemmin tehnyt dokumenttielokuvia CIA:n salaisista operaatioista. Hänen edellinen merkittävä teoksensa vuodelta 1992 oli kolmeosainen filmi Naton salaisista stay behind -armeijoista nimeltään Gladio. Francovich kuoli epämääräisissä olosuhteissa 24.5.1997 Houstonin lentokentän tullissa virallisen tiedon mukaan sydänkohtaukseen. Francovich oli saapunut Yhdysvaltoihin uusimman projektinsa takia, joka selvitteli Olof Palmen murhaa. Francovich oli saanut lähteiltään Palmen murhaajan nimen ja osoitteen, ja hän oli matkalla etsimään miestä, joka oli hänen mukaansa CIA:n kouluttama entinen shaahin salaisen poliisin Savakin ammattitappaja. Murhan järjesti huippusalainen järjestö Naton sisällä, mikä viitannee juuri Naton stay behind -verkostoihin.[22]